Saaste on Nostr: Puran vielä eilistä auki ihan itseäni helpottaakseni oma oloani ja ...

Puran vielä eilistä auki ihan itseäni helpottaakseni oma oloani ja selkiyttääkseni ajatuksiani.

Minulla on elämässä toinenkin elementti, joka saa minut paniikkiin: vesi. Laitesukellus on melkein parasta mitä tiedän, mutta samalla se on asia, joka on saanut minut ihan kauheaan paniikiin. Se on ihan hirveä tunne kun jokainen solu kehossa huutaa: "Nouse pintaan tai kuolet!". Regulaattori laskee ilmaa läpi vain tietyn määrän ja tunnet, ettei se ole riittävästi.

Tiedän kuitenkin sen, että varmistan kuolemani nimenomaan sillä, että nousen pintaan hätäillen.

Silloin harvoin kun olen kohdannut tämän vedenalaisen paniikin, pystyn ratkaisemaan sen järjellä. Pistän silmät kiinni ja otan kiinni jostain tai menen pohjaan mikäli se on mahdollista. Olen liikkumatta ja rentoudun. Unohdan kaiken muun ja keskityn vaan siihen kuplivaan ääneen, jonka hengitykseni aiheuttaa. Ja siihen painottomuuden tunteeseen. Samaan aikaan visualisoin suljettujen silmien alla sen kauneuden, mitä jokainen sukellus tarjoaa ja muistelen niitä fiiliksiä, mitä kilppareiden ja muiden otusten näkeminen aiheuttaa. Kuvittelen lentäväni enkä olevani veden alla.

Tämä on toiminut joka kerta. Vaikka siinä hetkessä se paniikki on ihan hirveä, se menee ohi. Sen jälkeen pystyn taas nauttimaan sukelluksesta. Se toimii, koska tiedän, että se paniikki kumpuaa minusta ja siitä mitä minä teen. Kun lakkaan tekemästä, tilanne paranee ja paniikki menee ohi.

Eilen illalla minulla oli hyvin samanlainen tunne. Ongelma oli vaan siinä, ettei ollut mitään mihin tarttua tai mistä pitää kiinni. Ei ollut pohjaa eikä pintaa mihin pyrkiä. Ei ollut räpistelyä, mitä olisin voinut lakata tekemästä. Olin kotona, paikassa, jonka pitäisi olla turvallisin maailmassa ja silti minulle oli tunne, että olen hukkumassa. Siksi vertasin tunnetta toisessa kommentissa vesikidutukseen. Se ei ole sukeltamista. Se on sitä, että joku kaataa vettä rätin läpi naamalleni enkä minä mahda sille mitään. Se ei lopu sillä, että ajattelen positiivisesti tai lakkaan liikkumasta.

Juuri tämä avuttomuuden tunne tekee siitä ihan kauheaa ja synnyttää sen pakokauhun tunteen. Järjellä tiedän, etten ole kuolemassa, mutta keho reagoi niin kuin olisin. Minun pitäisi saada hermostoni korjattua, ettei se reagoisi näin voimakkaasti asioihin, jotka eivät ole tappavia. Melusaaste on haitallista, mutta reaktioni eivät ole mitenkään oikeassa suhteessa todelliseen haittaan ja vaaraan.